Kummisuhde, hääkengät ja markan tontti – yhtiö tuki isovanhempiani monin tavoin

Saara Pakarinen
Saara Pakarinen
Communications Specialist
1.12.2017
Saara Pakarinen

Kuluneen syksyn mittaan olemme kertoneet satavuotiaan Suomen kunniaksi tarinoita menneiden sukupolvien elämästä. Tutkiessani UPM:n historiaa ja kootessani tarinoita 100+ vuotta mukana arjessa -nettisivustolle olen saanut tutustua uskomattoman kiinnostaviin henkilöihin ja kertomuksiin vuosikymmenten takaa.

Suureksi yllätyksekseni arkistoista putkahti esiin myös omiin sukulaisiini liittyviä dokumentteja. Ne konkretisoivat minulle, mitä UPM ja sen edeltäjäyhtiöt ovat merkinneet viime vuosisadan tehdaspaikkakuntien työväestölle – kuinka korvaamattomana kivijalkana yhtiö on toiminut ja miten monin tavoin se on tukenut sekä omia työntekijöitään että muita paikkakuntalaisia.
Isäni asui perheensä kanssa Myllykosken tehdaspaikkakunnan ytimessä, siistissä ja hyvin hoidetussa rintamamiestalossa. Pappani toimi paperitehtaan korjauspajalla sorvarina ja mammani eli isoäitini hoiteli napakasti kodin ja kolme lasta. Kotitalo oli rakennettu suurelle tontille, jonka yhtiö oli myynyt papalle sotien jälkeen vain yhden markan muodolliseen kauppahintaan.

Koko naapurusto oli rakennettu sotien jälkeen yhtiön omistamille maille vain muutaman vuoden sisällä. Yhtiö suhtautui myötämielisesti rakentamiseen ja myi tontit työntekijöilleen lähes ilmaiseksi. Kaikesta oli sotien jälkeen pulaa, mutta työntekijät saivat tehtaan kautta betonia, terästä ja puuta – kaikkea mitä kaupoista ei saanut. Taloudellista ja henkistä tukea oli kuitenkin saatu tehtaalta jo kauan ennen sitä.

Kun mammani oli 11-vuotias tyttö, hänen lapsuudenperheensä elämä muuttui ratkaisevasti. Talvisotaa oli käyty vasta kymmenen päivää, kun myllykoskelaiseen perheeseen tuotiin murheellisia uutisia: mamman isä oli kuollut sodassa ensimmäisenä paikkakuntalaisena. Yhtyneet Paperitehtaat oli se taho, joka pelasti isättömäksi jääneen kaksilapsisen perheen ja monta muuta sodan murtamaa perhettä. Itse toimitusjohtaja Juuso Walden ja hänen vaimonsa Tellervo ryhtyivät mammani sotakummeiksi ja tukivat koko perheen elämää monin tavoin. Yhtiön sotakummitoimintaa johtanut Tellervo järjesti leskeksi jääneelle isoisoäidilleni työpaikan tehtaan seuratalon kahvila-ruokalan emäntänä, jotta perheen tulevaisuus olisi turvattu.

Mamma kasvoi, meni oppikouluun ja tapasi papan jo alle 18-vuotiaana. Kun pari tanssi häitään vuonna 1946, mammalla oli jaloissaan Tellervo Waldenin kaapista lainatut hohtavan valkoiset juhlakengät. Myöhemmin tehtaanjohtaja Juuso oli harmitellut seuratalolla, ettei edes häihin kutsuttu. Moinen rohkea temppu ei ollut työväenluokkaiselle hääparille edes juolahtanut mieleen. Yhtä hyvin he olisivat voineet lähettää hääkutsun Ruotsin kuninkaalle!

Tuolloin elettiin vahvasti yhteiskuntaluokkiin jakautunutta ”herrojen ja duunarien” aikaa, mutta työväen arvostama tehdaspatruuna Juuso Walden tasapäisti väkeä ainakin yhdellä rintamalla – urheilukentällä. Mamma ja pappakin osallistuivat Yhtyneiden Paperitehtaiden suosittuihin yleisurheilukisoihin.

Saara Pakarinen
Isovanhempani Yhtyneiden Paperitehtaiden mestaruuskisoissa vuonna 1946. Nopsajalat voittivat omat lajinsa, mamma 60 metrin pikajuoksun ja pappa 100 metrin juoksun.

 

Kun Myllykosken paperitehtaan henkilöstölehti tarvitsi terveysnumeroonsa työturvallisuusaiheisen tarinan, he tulivat kuvaamaan juttua mamman ja papan kotitaloon. Vuonna 1957 julkaistussa turvallisuustarinassa vilahtaa myös tuon ajan työläisperheidylli: puhtaus, järjestys ja hyvin hoidetut puutarhat.

Nämä ilahduttavat arkistojen aarteet muistuttavat paitsi tehtaiden vankasta roolista paikkakuntien vaikuttajina ja tukijoina, myös siitä, kuinka jämptisti ja talkoohenkisesti jälleenrakentajien sukupolvi eli elämäänsä 60–70 vuotta sitten. Varsin kannustava esimerkki myös meille jälkipolville.

 

Lue lisää tarinoita sivustolta 100+ vuotta mukana arjessa 

Samankaltaiset